Aikuisten joulusatu: Pics or didn´t happen

Pics or didn´t happen. Yhdeksänosainen joulusatu aikuisille. Kirjoitettu sosiaaliseen mediaan jaettavaksi. Kirjoittanut Peppi Tervo-Hiltula. Osa 1/3 (osat 1-3/9)

Istuin Hoosianna-kirkossa, koska kunnon kristitty tekee niin. Lauloin virsiä ja yritin jotenkin pitää hallussa pitkästyneitä, hikisiä ja levottomia kersoja. “Koska tulee joulupukki?” nuorempi kyseli, eikä tyytynyt ollenkaan Jeesus-lapsen tulemiseen. Varsinkin kun se Jeesus ei jakanut lahjoja, jotka olisivat olleet kotiin tulleessa lelukirjassa. Minä siis istuin kirkossa ja kiroilin mielessäni. Mitähän tällä kertaa olin unohtanut? Kenethän olin unohtanut?

Kun viimein kirkonmenot päättyivät, hellyimme lasten pyyntöön ja kävimme juomassa kerrankin kirkkokahvit – mehua ja pipareita. Auton päälle oli tietenkin satanut kevyt lumipeite parituntisen messun aikana, joten harja heilumaan. En ollut ainoa, jolla saappaanvarresta meni sisään lunta, sen verran monta kirosanaa kirkkomaan parkkipaikalla kaikui. 

Ajaessamme kotipihaan tajusin, että nuoremman lapsen kummit olivat jo tulleet. Oliko se tänään? Ilmeistä päätellen punaposkiset olivat olleet ulkoilemassa tovin. Tai odottaneet meitä. Sähisin Puolisolle hampaiden välistä, oliko tällä puhelinta ollenkaan mukana. Kuulemma oli, mutta hän oli ajatellut, että ehtisi soittaa kaverilleen sitten kirkon menojen jälkeen. “Et sitten ajatellut, että he olisivat odottamassa meitä?”. Puoliso pudisti päätään. Hehän olivat tulossa kylään vasta joulukuun alussa – APUA, siis tänään!

Nolosti ja nöyränä pyysin lapsia olemaan kauniisti. Sen jälkeen uhkasin, että antaisin kaikki mahdolliset joululahjat pois, kirjoittaisin joulupukille, että meillä ei asu kilttejä lapsia ja takavarikoisin kaikki uutuslelut kunnes ne eivät olisi enää uusia. “Nyt me ollaan ihan tosi kauniisti ja otetaan glögiä ja pipareita kaapista” päätin monologini ja yritin karistaa hien otsalta. Se pysyi, sillä olin kasvattanut otsaani myös tatin. Hiki tarttui siihen hyvin. 

Saimme koko porukan ulos autosta ja tervehdimme kummeja. Onni onnettomuudessa, he olivat olleet myöhässä ja odottaneet vain hetken. Pahoittelimme ja aloimme kokeilla ovenripaa. Se ei tietenkään antanut myöden – jos asuu ruuhka-Suomessa ei voi jättää noin vain ovea auki ja lähteä kirkkoon. Oli uskovaisten omaisuus sitten miten yhteistä tahansa. Puoliso valitteli, ettei tullut ottaneeksi avaimia mukaan. Minä aloin kaivella kassiani. Olin varma, että avaimet olivat siellä jossain. 

Avaimien etsintä tuntui kestävän ikuisuuden. Miten voikaan pieni käsilaukku tuntua niin valtavalta? Oman elämänsä Maija Poppas -laukkuna pieni musta käsilaukku tuntui nauttivan tilanteesta. “Ääh, tästä ei tule yhtään mitään” karjahdin unohtaen edellisen automonologin hyvästä käytöksestä ja käänsin koko laukun sisällön lumihangelle. Terveyssiteet, tamponit, pari ilmapalloa, hiuselenkkiä, lompakko ja avaimet levisivät pihatielle. Puoliso nappasi avaimet ja päästi kaikki sisälle – jättäen minut keräämään lumihangesta tavaroitani sekä itsekunnoitustani. 

Päästessäni sisälle oli käynnissä täysi härdelli. Joku itki. Väistin täpärästi lentävää joulupalloa. Törmäsin ovelle ripustettuun mistelinoksaan ja menetin hetkeksi näkökykyni. Samalla kompastuin kenkiin, jotka arviolta olivat kokoa 29. Tarkistin sen samalla, kun yritin päästä ylös lattialta. Tunsin, miten hermostuneisuus nousi taas pitkin poskiani punaisena. Selvitin kurkkuani ja huusin “N Y T  I H A N O I K E A S T I riittää. Riittää. Riittää, riittää!”. Tuli aivan hiljaista. 

Tässä kohden on hyvä muistuttaa, että mä olen ollut tänä syksynä ihan helvetin väsynyt. Lasten joululahjalistat löysin viime vuodelta lokakuussa todetakseni, että ei niitä toiveita ihan hirveän paljon toteutettu. Lopulta kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä ja vain kahden lahjan verran piti täydentää lahjakorteila lahjoja. “Nyt loppuu kaikki tuo huutaminen tai mä lahjoitan kaikki lahjat tuonne kirkolle keräykseen niille lapsille, joilla ei ole yhtään lahjoja tulossa”. 

Puoliso tuli paikalle ja naurahti. Se ei rauhoittanut minua vaan raivostutti lisää. Lapset tunsivat perheemme periaatteet. Osa lahjoista tuli mistä tuli, osan hankkivat vanhemmat. Kävelin ei-niin-salaiselle lahjapiilolleni, kaappasin kauppakassit käteeni ja kävelin autoon. Enempää ajattelematta ajoin takaisin kirkolle ja ojensin kassit diakonissalle. Hän katsoi hämillään, mutta kiitti sitten. Minä kävelin takaisin autolle ja ajoin takaisin. En ollut varma, olinko tyytyväisempi siihen, että uskalsin toteuttaa uhkaukseni vai siihen, että varmasti tein monta lasta iloiseksi.

…. Seuraava osa julkaistaan sunnuntaina 24.11.19

marraskuu 21, 2019

Avainsanat: , , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *