Aikuisten joulusatu / osa 2

Istuin Hoosianna-kirkossa, koska kunnon kristitty tekee niin. Lauloin virsiä ja yritin jotenkin pitää hallussa pitkästyneitä, hikisiä ja levottomia kersoja. “Koska tulee joulupukki?” nuorempi kyseli, eikä tyytynyt ollenkaan Jeesus-lapsen tulemiseen. Varsinkin kun se Jeesus ei jakanut lahjoja, jotka olisivat olleet kotiin tulleessa lelukirjassa. Minä siis istuin kirkossa ja kiroilin mielessäni. Mitähän tällä kertaa olin unohtanut? Kenethän olin unohtanut?

Kun viimein kirkonmenot päättyivät, hellyimme lasten pyyntöön ja kävimme juomassa kerrankin kirkkokahvit – mehua ja pipareita. Auton päälle oli tietenkin satanut kevyt lumipeite parituntisen messun aikana, joten harja heilumaan. En ollut ainoa, jolla saappaanvarresta meni sisään lunta, sen verran monta kirosanaa kirkkomaan parkkipaikalla kaikui. 

Ajaessamme kotipihaan tajusin, että nuoremman lapsen kummit olivat jo tulleet. Oliko se tänään? Ilmeistä päätellen punaposkiset olivat olleet ulkoilemassa tovin. Tai odottaneet meitä. Sähisin Puolisolle hampaiden välistä, oliko tällä puhelinta ollenkaan mukana. Kuulemma oli, mutta hän oli ajatellut, että ehtisi soittaa kaverilleen sitten kirkon menojen jälkeen. “Et sitten ajatellut, että he olisivat odottamassa meitä?”. Puoliso pudisti päätään. Hehän olivat tulossa kylään vasta joulukuun alussa – APUA, siis tänään!

Nolosti ja nöyränä pyysin lapsia olemaan kauniisti. Sen jälkeen uhkasin, että antaisin kaikki mahdolliset joululahjat pois, kirjoittaisin joulupukille, että meillä ei asu kilttejä lapsia ja takavarikoisin kaikki uutuslelut kunnes ne eivät olisi enää uusia. “Nyt me ollaan ihan tosi kauniisti ja otetaan glögiä ja pipareita kaapista” päätin monologini ja yritin karistaa hien otsalta. Se pysyi, sillä olin kasvattanut otsaani myös tatin. Hiki tarttui siihen hyvin. 

Saimme koko porukan ulos autosta ja tervehdimme kummeja. Onni onnettomuudessa, he olivat olleet myöhässä ja odottaneet vain hetken. Pahoittelimme ja aloimme kokeilla ovenripaa. Se ei tietenkään antanut myöden – jos asuu ruuhka-Suomessa ei voi jättää noin vain ovea auki ja lähteä kirkkoon. Oli uskovaisten omaisuus sitten miten yhteistä tahansa. Puoliso valitteli, ettei tullut ottaneeksi avaimia mukaan. Minä aloin kaivella kassiani. Olin varma, että avaimet olivat siellä jossain. 

Avaimien etsintä tuntui kestävän ikuisuuden. Miten voikaan pieni käsilaukku tuntua niin valtavalta? Oman elämänsä Maija Poppas -laukkuna pieni musta käsilaukku tuntui nauttivan tilanteesta. “Ääh, tästä ei tule yhtään mitään” karjahdin unohtaen edellisen automonologin hyvästä käytöksestä ja käänsin koko laukun sisällön lumihangelle. Terveyssiteet, tamponit, pari ilmapalloa, hiuselenkkiä, lompakko ja avaimet levisivät pihatielle. Puoliso nappasi avaimet ja päästi kaikki sisälle – jättäen minut keräämään lumihangesta tavaroitani sekä itsekunnoitustani. 

Päästessäni sisälle oli käynnissä täysi härdelli. Joku itki. Väistin täpärästi lentävää joulupalloa. Törmäsin ovelle ripustettuun mistelinoksaan ja menetin hetkeksi näkökykyni. Samalla kompastuin kenkiin, jotka arviolta olivat kokoa 29. Tarkistin sen samalla, kun yritin päästä ylös lattialta. Tunsin, miten hermostuneisuus nousi taas pitkin poskiani punaisena. Selvitin kurkkuani ja huusin “N Y T  I H A N O I K E A S T I riittää. Riittää. Riittää, riittää!”. Tuli aivan hiljaista. 

Tässä kohden on hyvä muistuttaa, että mä olen ollut tänä syksynä ihan helvetin väsynyt. Lasten joululahjalistat löysin viime vuodelta lokakuussa todetakseni, että ei niitä toiveita ihan hirveän paljon toteutettu. Lopulta kaikki olivat kuitenkin tyytyväisiä ja vain kahden lahjan verran piti täydentää lahjakorteila lahjoja. “Nyt loppuu kaikki tuo huutaminen tai mä lahjoitan kaikki lahjat tuonne kirkolle keräykseen niille lapsille, joilla ei ole yhtään lahjoja tulossa”. 

Puoliso tuli paikalle ja naurahti. Se ei rauhoittanut minua vaan raivostutti lisää. Lapset tunsivat perheemme periaatteet. Osa lahjoista tuli mistä tuli, osan hankkivat vanhemmat. Kävelin ei-niin-salaiselle lahjapiilolleni, kaappasin kauppakassit käteeni ja kävelin autoon. Enempää ajattelematta ajoin takaisin kirkolle ja ojensin kassit diakonissalle. Hän katsoi hämillään, mutta kiitti sitten. Minä kävelin takaisin autolle ja ajoin takaisin. En ollut varma, olinko tyytyväisempi siihen, että uskalsin toteuttaa uhkaukseni vai siihen, että varmasti tein monta lasta iloiseksi. 

Ilo ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ajaessani kohti kotia valtava syyllisyys lasten joulun pilaamisesta valtasi mieleni. Samassa kassissa olivat menneet myös kaikki läheisille hankitut lahjat -myös ne, jotka olin aikonut puolen tunnin päästä lahjoittaa lapseni kummivanhemmille. Sydämentykytykset alkoivat nostaa taas verenpainetta. Olikohan aikuisille olemassa mitään kriisilinjaa, johon saisi nimettömänä chätätä että pilasin lasteni joulun, oman elämäni ja kotiin ei tarvitsisi enää mennä, kun olin niin vihattu. Saatoin kuvitella, miten myötätuntoinen chatbotti tarjoaisi vieroitusta alkoholista tai huumeista eikä ollenkaan ymmärtäisi, että olin maallisesti lahjoittanut kaikki lahjat pois, huutanut kuin raivohullut ja lopulta häipynyt, vaikka meillä oli vieraita. 

Läheisellä R-kioskilla oli tungosta. Joulupostimerkkien hankinta kävi kiivaana. Kassalla kiisteltiin siitä, saiko kuusimerkkejä ostaa kuusi, vai pitikö niitä ostaa koko arkillinen kymmenen kappaletta. Ja saattoiko ateisti ostaa enkelikuvitetun merkin, vai oliko ne valittu kristityille. Siihen keskusteluun liittyi mukaan myös seurakuntavaltuuston jäsen, joka väitti, että enkelimerkkejä eivät saaneet käyttää tapakristityt. “Ihan oikeasti, aikuiset ihmiset, ostakaa niitä merkkejä, että jono etenee” suhisin ensin hiljaa ja sitten hallitsemattoman kovaa. Jono kääntyi katsomaan punehtuvia kasvojani, mutta R-kioskin kauppias oli tyytyväinen. “Niin juuri, jono liikkuu, miten voisin palvella?” hän paimensi ja latoi merkkejä tiskiin. 

“Mitä teille saisi olla? Pistetäänkö kuusi kuusta pakettiin vai enkeliä riviin?” myyjä kysyi kun tuli minun vuoroni. “Kolme Ässä-arpaa, kaksi eläinarpaa ja joulukalenteriarpa” sanoin ja maksoin kortilla “Tuleeko lahjakuoreen?” myyjä jatkoi ja minä nyökkäsin. Ainakin yksi ongelma olisi akuutisti hoidettuna, ja jos hyvin kävisi, muutkin ongelmat ratkeaisivat rahalla. 

Autoa käynnistäessäni huomasin viereisellä paikalla tönöttävät joulukortit. Luulin postittaneeni ne viikko sitten, mutta siinä ne ilkkuivat kuuset ja enkelit heiluen. Nousin autosta viedäkseni ne postille – vain huomatakseni, että joku ajoi juuri päin postilaatikkoa. Epäuskoisena tuijotin, miten autoilija vilkaisi ympärilleen ja ajoi pois. Oranssi laatikko jäi musertuneena tilanteeseen, aueten ja paljastaen postisäkin sisältään. Tämä ei ollut minun sotani. Palasin takaisin autoon ja päätin postittaa kirjeet seuraavalla viikolla. Ehtisivät perille tai eivät – tuskin kukaan saajista edes huomaisi muutaman kortin puuttumista. Meillekään eivät kuitenkaan vastaisi, joten oliko sillä merkitystä, löytäisikö kortti perille vai ei. 

Kello oli jo paljon. Olin käyttänyt naurettavan paljon aikaa vieden lahjoja kirkolle, käyden kioskilla ja nyt liikennevaloissa. Mitä ihmettä lapsemme kummivanhemmat ajattelivatkaan liukenemisestani? Vaikutin varmasti aivan yhtä sekopäältä kuin silloin, kun Puolison kanssa seurustellessani karjuin puhelimeen, että en todellakaan halunnut enää yhtään uutta vakuutustarjousta, vaan vakuutuksen, jonka voisin luottaa maksavan korjauksesta kun jotain tapahtuu. Olin kuitenkin rauhoittunut ja radiosta soi kiva, menevä, joulubiisi. Kaasuttelin kohti kotia kun huomasin punaisen valon vilkahtavan taustapeilissä. Oikeasti?

Komissaario Korhonen oli oikein mukava, ja varmasti oikeassa. Kun ajaa kolmenkympin alueella neljääviittä, niin kyllähän siinä sakko napsahtaa. Hermokin meinasi napsahtaa, mutta yritin hillitä itseni. Eiköhän räjähtelyä oltu nähty tarpeeksi. En myöskään ollut varma, olinko enemmän peloissani siitä, mitä voisi tapahtua jos räjähtäisin poliisille vai motivoitunut hillitsemään itseni. Korhonen ojensi minulle rikesakkolapun ja pyysi jatkossa ajamaan hitaammin. Kiitin häntä ja toivotin oikein mukavaa joulua. Yritin riisua ironian äänestäni. Tatti otsassa oli jälleen palannut ja sykki suurempana kuin aiemmin. 

Kun saavuin kotipihaan, huomasin, että lapsen kummivanhemmat olivat lähdössä. Kiireessäni ojensin heille arvat ja toivotin mukavaa joulua. He katselivat minua vähän vinoon, mutta kiittivät sitten, nousivat autoon ja ajoivat pois. Toivottavasti ette saa sakkoja, huusin perään. Puoliso katsoi minuun ja esittelin uuden laskuni. Rahan menoa ei voinut estää, laskun mukana laski taas mieliala. Valmistauduin ottamaan vuosisadan raivon – Päivä, jolloin äiti lahjoitti joululahjat pois.

Viimeinen osa julkaistaan 27.11.2019

marraskuu 24, 2019

Avainsanat: , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *